OMAN KODIN VANKI

24.1.2017

Nyt, kun olen ollut taas täällä Kurikassa mumman luona jo muutaman päivän apuna ja katsellut tätä mumman menoa niin olen pohtinut paljon vanhemista ja oman kodin tärkeyttä.
Mummahan on kunnioitettavassa 83-vuoden iässä ja asuu yksin omassa puulämmitteissä talossaan.
Täällä maaseudulla se ei ole erikoista, vaan samassa tilanteessa on varmasti monia mummoja ja pappoja. Toki niitä yksin eläviä mummoja ja pappoja löytyy kaupungistakin, mutta erona se, että palvelut ovat usein lähellä.
Kun itse täällä on viettänyt kolmatta päivää ja oikeastaan ei ole edes lenkillä tullut ristin sielua vastaa, sitä ymmärtää kuinka kaukana kaikesta on. Ja mitä jos jotain sitten tapahtuisikin?
Onneksi on oikeasti kännykät, että edes voi soittaa ja kysyä vointia. Mutta vastataanko sitten siitä voinnista aina niin rehellisesti?



Moni vanhus ei halua huolestuttaa lähimmäisiä ja pelko hoivakotiin joutumisesta on suuri.
Omassa kodissa tapahtuu eniten onnettomuuksia ja itsekin olen, vaikka miten toheloinut juuri omassa kodissani. No entäs sitten, kun ikää alkaa olla mittarissa jo yli 80-vuotta? Tai jos on vakavasti sairastaa jotakin sairautta, joka rajoittaa, vaikka omaa liikuntakykyä?
Ei vain yksinkertaisesti jaksa/pysty/kykene toimimaan niinkuin ennen.
Se on varmasti monelle kova paikka ja se varmasti tulee myös itselle olemaan kova paikka.
Sentakia kun välillä joku mitätön asia tänäpäivänä kiukuttaa pitäisi miettiä, että ompas asiat vielä hyvin.

Mumma on käynyt yläkerrassa viimeksi, kun olin täällä eli noin 3kk sitten. Syynä korkeat ja liukkaat kokin portaat.

Kuvitellaan että olet aina tottunut käyttämään kodistasi, jotain huonetta ja yhtäkkiä, et vain pääse enää sinne. Huone on ihan lähellä, mutta et vain yksinkertaisesti pääse sinne. Yläkerta ja portaat ovat yhtäkkiä ylitsepääsemättömät. Jokainen maton reuna voi olla se viimeinen kompastuminen. Korkeat kynnykset, jotka vaativat entistä enemmän jaloilta voimaa niiden ylitykseen. Jäässä oleva piha ajaa sinut sisätiloihin ja, vaikka kuinka paistaisi ulkona aurinko niin ei vaan uskalla lähteä ulos, koska liukastumisen vaara on liian suuri.

Kohta 100-vuotta vanha kynnys. Tähän on monet sukupolvet kompastelleet.




Vanhat lautalattiat, joita ei edes kannata mumman vielä eläessä hioa ja lakata. Lattioista tulisi entistäkin liukkaammat.

Suomessa vanhukset laitetaan vanhainkoteihin, kun esimerkiksi Välimeren maissa perhe pitää vanhuksesta huolta. Kummassakin on puolensa. Kaveri kertoi kamalia kauhutarinoita siitä, miten Kiinassa vanhustenhuolto pelasi, kun hän olisi siellä sairaanhoitajana vaihdossa.
Suomessa järjestelmät ovat oikeasti huippu luokkaa verrattuna moniin maihin, mutta moni unohtaa, kuinka korvaamatonta on läheisen tuki. Monet vanhukset laitetaan vanhainkoteihin ja heitä käydään harvoin katsomassa.
Se, että on hengissä ei tarkoita, että on onnellinen.

Mumman elämä esimerkiksi nyt täällä ei ole varmastikaan kovin kaksista.
Käveleminen on hidasta ja oikeastaan kaikki tekeminen on hidasta ja kaikkea pitää varoa. Minä en voi täällä olemalla parantaa hänen fyysistä olotilaansa. En voi ottaa sairauksia pois tai antaa fyysistä voimaa, mutta voin olla läsnä. Olemalla läsnä tuon hänelle turvallisuuden tunnetta eikä hänen tarvitse olla yksin.
On joku, jolle valittaa, itkeä, muistella menneitä ja jutella. Seuraa.
Sitä minusta moni vanhus on tänä päivänä vailla, seuraa. Vaikka siellä omassa kodissa tai hoitolaitoksessa olisi kuinka fyysisesti hyvä olla niin seuraa tai läheisyyttä ei voi ikinä olla liikaa.
Kyllähän sitä itsekin kaipaa jo seuraa, vaikka muutaman flunssan takia eristyksissä olleen päivän jälkeen.

Suuret kattilat täynnä vettä, ei ihan kevyintä liikuteltavaa kenellekään.



Nyt olen kauhulla seurannut täällä, kun koko piha on jäätynyt peilikirkkaaksi ja minunkin on vaikea liikkua ulkona. Maalla ei sivuteitä hikoteta tai aurata, vaan se pitää jokaisen hoitaa itse.
Oikeasti jos liikkuu kävelykepin kanssa ei ulos ole mitään asiaa.
Mumman talo ei myöskään lämpene, jos niitä puita ei sisälle kanna ja polta hellan pesässä.
Kovilla pakkasilla puita kuluu paljon. Kaikki nämä asiat saattavat sivullisesta kuullostaa turhan kuuloiselta, mutta jos näin on koko elämänsä elänyt niin silloin ne ovat yhtä luontevia asioita, kuin itselle vaikka älypuhelin.
Se mikä taas ei ole luontevaa on, kun ei jaksa ja on tottunut jaksamaan ja pärjäämän yksin.
On ikäänkuin oman kodin vanki. Moni läheinen ei varmasti ymmärräkään, kuinka paljon vanhuksena olo verottaa. Vaikka olisi koko päivä aika tehdä asioita ei välttämättä jaksa. Pieni flunssa voi olla hyvinkin kohtalokas.

En minäkään olisi ikinä ymmärtänyt, jos en kävisi täällä mumman luona säännöllisesti.
Puhumme puhelimessa vähintään joka toinen päivä ja mumma puhuu äitinikin kanssa päivittäin puhelimessa. Sekin on tärkeää, että soitetaan onhan se myös merkki huolehtimesta ja ikävästä. Valitettavasti vain puhelimessa ei välttämättä koko totuus tule ilmi.
Tai ei ehkä saa oikeanlaista kuvaa, siitä kuinka hyvässä tai huonossa kunnossa toinen on. Jo pieni vierailu ja kahvilla käynti läheisen luona voi paljastaa sinulle todellisen tilanteen ja piristää hänen viikkoaan merkittävällä tavalla!

Nyt kun olen täällä olen koittanut tietysti auttaa niin paljon, kuin mahdollista. On ollut aika järkyttävää huomata kuinka paljon raskaita töitä 83-vuotias tekee päivittäin. Niinkuin puiden kanto sisään yms. raskaiden kattiloiden siirtäminen, jotka ovat yleensä vielä täynnä kiehuvan kuumaa vettä. Kotona riittäisi hommaa, vaikka muille jakaa, mutta ei ole ketään kenelle jakaa, jos asuu yksin. Etenkin silloin tällaiset käymiset ovat erittäin tärkeitä ja nyt kun melkein viikon täällä olen tekemässä ja auttamassa saa hän siitä arjesta vähän lepoa.
Kannattaa auttaa silloin, kun se on vielä mahdollista. Se aika menee yllättävän nopeasti ja on kamalaa, jos tajuat sen päivän koittaneen liian nopeasti, kun ei enää voi auttaa ja olla läsnä.
Muistan itsekin, kun eilisen, kun olin pienenä lapsena ammeessa kylvyssä ja mumma pesi minua. Hän sanoi: "Vielä se päivä tulee, kun sinä peset minua, kun mumma on niin vanha."
Ja niin se päivä tuli...



Lähetä kommentti

Latest Instagrams

© Siiri Kiviharju. Design by FCD.