SISKO TAHTOISIN JÄÄDÄ

17.10.2016





Olen pitkään pohtinut perhesuhteita ja erityisesti sisarussuhteita. Itse olen onnekas, että minulla on pikku sisko. Hän on minua 10 vuotta nuorempi ja aivan mahtava persoona. Kiltti, tunnollinen, temperamenttinen, hyvin omapäinen ja aivan, kuin minä. Muutin aika aikaisin pois kotoa ja silloin suuri ikäeromme ja jatkuva tappelu oli siihen osaksi syynä. Kinastelimme loputtomiin päivittäin ja, kun muutin pois kotoa Helsinkiin niin ajattelin, etten enää koskaan palaisi takaisin Espooseen. Niin vain vuodet vieri ja löysinkin itseni allekirjoittamassa asuntokauppakirjoja ja uuden osoitteeni sijaitsevan vanhempieni lähistöllä.

Muistan, kun eilisen miltä tuntui ensimmäistä kertaa saada avaimet ihka oikeaan omaan kotiini ja, kuinka hyvä tunne siitä jäi. Tämä koti vastasi kaikkia unelmiani. Se sijaitsi unelma sijainnilla Helsingin Töölössä, siinä oli haluamani vanhat leveät ikkunan laudat, vuokrakaan ei ollut kovin suuri, mitä se olisi sijantinsa puolesta voinut olla. Oikeastaan kaikki mitä siinä asunnossa oli tuntui olevan kohdallaan. Tässä oli kyllä selvää ensi asunnon huumaa, koska asunnon lattiat olivat kauttaaltaan vanhat laattalattiat, jotka olivat keittiöstä useasta kohtaa rikki. Ja tämä kyseinen keittiökin oli kooltaan tasan kaksi neliötä.

Oli pääsiäinen ja olin juuri saanut kannettua tavarat kotiin, minulla ei ollut mitään ruokaa ja vain kasa muuttolaatikoita ja sänky. Lähdin Töölön Shellille ostamaan jotain syötävää ja ostin pussi pasta garbonara. Voin sanoa, että mikään ruoka ei ole koskaan maistunut suussani niin hyvältä, kuin ison silloisen kotini leveällä ikkunalaudalla mukista syöty valmisruoka. Ostan joskus vieläkin tätä samaa valmisruokaa ja samat fiilikset valtaavat pääni. Tosin nyt myös voin ajatella, kuinka kauan ensimmäisestä kodistani on ja kuinka paljon on tapahtunut ka olen saavuttanut sen jälkeen. Valmis pussi pasta garbonaaraa en voi varsinaisena maku elämyksenä suositella kenellekään, mutta minulle se aina kuvastaa aina itsenäisyyttä ja muutoksia.

Tuolloin välit pikkusiskoni kanssa olivat aika olemattomat. Ikäero ja erilaisuutemme hiersi välejämme pitkään ja vasta nyt voin sanoa, että olen löytänyt hänet aivan uudestaan. Ja huomaan meidän olevan hyvinkin samanlaisia. Tunnistan itsestäni juuri samoja luonteenpiirteitä ja on hauska seurata hänen teini elämäänsä. Loppujen lopuksi vaikka teknologia ja kaikki on muuttunut niin ihan samat ongelmat on nykyajan teineillä, kun ennenkin. Ja ei se ole yhtään sen helpompaa tänä päivänä verattuna kymmenisen vuotta sitten. Paitsi miehelläni, joka on aina joutunut lapsena hiihtämään kouluun 16kilometriä, silloin oli ajat eri. No ei haha (hänen kesto läppänsä)..

Mitä enemmän sisko kasvaa sitä enemmän huomaan kaipaavani häntä. Ikäero on kuitenkin ihan eri juttu 16v ja kuusivuotiaana, kuin 23v ja 13 vuotiaalla. Nyt voimme käydä yhdessä leffassa voin kutsua häntä luokseni kylään ja voimme lähteä vaikkapa yhdessä shoppailemaan. Ja voimme pitää toisillemme seuraa ja meille kehittyy yhteisiä omia juttuja. Lisä huomiona. että Whatsapp on kyllä niin hyvä keksintö, on niin helppo pitää yhteyttä, vaikka ei se tietenkään korvaa oikeaa näkemistä. Arki ja etenkin syksy tuntuu vain niin kiireiseltä ajalta, kun on kokopäivätyö ja arjen askareet niin, vaikka kuinka haluaisi nähdä useammin niin ei vain tunnu olevan siihen aina aikaa.

On kyllä niin ihanaa, että on siskoja, veljiä ja perhettä. Olen niin kiitollinen siskostani ja tätä pitäisi varmasti myös minun sanoa hänelle itselleen useammin.



Sekään ei ole aina nimittäin itsestään selvyys kaikille. On myös  paljon sisarus-suhteita, jotka eivät ole niin ruusuilla tanssimista. Sisaruus-suhde voi myös tuottaa enemmän päänvaivaa, kuin iloa. Ja tottakai kaikki joskus riitelevät. Sitten on myös sellaisia asioita, jotka vaativat aikaa antaa anteeksi tai jopa ovat anteeksiantamattomia. Sukulaisuus ei ole mielestäni mikään selite sille miksi itse joutuisi laittamaan itsensä kerta toisensa jälkeen tilanteeseen, jos siitä on vain haittaa ja harmia. Jotkut myös aina vetoavat sisaruuteen riitatilanteessa ja silti tietoisesti satuttavat toista osapuolta.

Olenkin pohtinut, että pitääkö aina, vaikka sitten sille omalle siskolle antaa anteeksi? Onko sukulaisuus tarpeeksi painava syy unohtaa kaikki ongelmat, koska olette perhettä? Ja missä menee raja?

Haluaisin ajatella, että aina pitää pystyä antamaan anteeksi ja mistä vain ongelmasta voi päästä ajan kanssa yli. Valitettavasti on kyllä asioita, joita en voisi antaa anteeksi, en edes läheisimmilleni.
Itse en ole joutunut miettimään näitä kysymyksiä, koska minun ja pikkusiskoni väleihin auttoi aika ja kummankin kypsyminen. Eikä meillä ole koskaan ollut mitään sen suurempia ongelmia ja nyt kun, ajattelen niitä, eipä edes yhden yhtä tule mieleeni. Silloin ne kaikki tuntuivat elämääkin suuremmilta ongelmilta. Nyt ajatellen suurimmaksi osaksi riidat varmasti johtuivat juuri siitä iästä!


Sisko tahtoisin jäädä elokuva tuli joitain vuosia takaperin ja kävin katsomassa sen ystäväni kanssa elokuvissa. Ei mikään ihmeellinen elokuva, perus kotimainen draamakomedia pläjäys, mutta sen nimi jäi mieleeni. Elokuva kertoo uudesta ystävyydestä. Vielä lopuksi toteankin, että on myös niin ihanaa, kun on ystäviä, jotka tuntuvat, kuin perheenjäseniltä. Sellaiset ystävät joille voi aina soittaa, joiden kanssa voi itkeä, nauraa ja joiden kanssa välillä otetaankin yhteen. Ystävä siskoja- ja veljiä on kaikkien mahdollista saada, jos ei omaan ydinperheeseen sisaruksia muuten kuulu.

Tälläisiä ajatuksia siskoista ja ystävistä tänään! - S

Lähetä kommentti

Latest Instagrams

© SIIRI KIVIHARJU. Design by FCD.
RewriteCond %{HTTP_HOST} ^www\.example\.com$ RewriteRule ^/?$ "http\:\/\/example\.com\/" [R=301,L]