MUN SUURIN PELKO

22.3.2018



Mä kerron nyt teillä mun suurimman pelon. Blogia pitkään seuranneille tämä pelko ei varmasti tule yllätyksenä. Mun suurin pelko eskaloituu sinä päivänä, kun mumma nukkuu pois. Mumman menettäminen on mun suurin pelko. Ehdottomasti suurin. On hassua, kuinka paljon se pelottaa mua. Mulla on valitettavasti aika paljon läheisiä ehtinyt jo nukkua pois. Vuosi sitten oli vaihe, kun kerran vuodessa oli hautajaiset. Kolmet hautajaiset 3-4 neljässä vuodessa. Mä kestin ne. En murtunut yhdissäkään. En ollut töistä poissa päivääkään, vaikka yhdet noista hautajaisista olivat oman isäni. Ajattelin, että sitä se aikuistuminen on, että jengiä alkaa niin sanotusti tippumaan eikä sille voi mitään. Surin, mutta olin kova ja menin eteenpäin.

Tällä hetkellä mun olo on tosi onnellinen. Oon onnellinen mun parisuhteesta, ystävistä ja ylipäänsä mun elämästä. Kaikki menee tosi kivasti ja olo on odottava ja valoisa tulevaisuuden suhteen. 

Mä muistan, kun kerran olin myös hyvin onnellinen. Ennen, kuin tapasin Mr.Bearin eli muutama vuosi sitten. Rakastin mun silloista kotia Töölössä, mulla oli ihana työpaikka ja johonkin keikalle tai festareille just liput plakkarissa. Elämä tuntui, silloin erityisen makealta ja kevyeltä. Yksi puhelin soitto juuri ennen töihin lähtöä muutti kaiken. Mun isä oli kuollut. Olihan se kova paikka, mutta siitä selvisin. Oikeastaan tosi hyvinkin. Olin jotenkin äärimmäisen realisti asian suhteen. Oon yleensä äärimmäisen realisti kaikkien ikävien asioiden suhteen. Se on mun tapa käsitellä asioita. Surin, ajattelin realistisesti ja menin eteenpäin.

Tämä mun suurin pelko on kuitenkin sellainen, että mun on ollut tosi vaikea edes ajatella koko asiaa, että mitäs sitten. Ja miten se elämä jatkuu? En ole yhtään taika uskoinen, mutta, jopa tätä postausta kirjoittaessani mietin, että pitäisi varmaan mennä koputtelemaan kaikki lähimetsän puiden rungot läpi. Niin iso pelko mumman menettäminen on. 



#EDIT. Noin kirjoitin joskus kuukausi sitten. En ikinä julkaissut postausta. Ajattelin vain kirjoittaa pelkoni itselleni ylös. Vähän niinkuin omaksi terapiakseni. En ikinä jatkanut postauksen kirjoittamista, koska en voinut vastata omiin kysymyksiini. Omiin kysymyksiin, mitä tuo pelko herätti. Toissa viikonloppu näytti varmasti yhtä juhlalta sosiaalisen median kanavissani ja olihan se sitä. Perjantaista lauantaihin festareilla juhlien ja tanssien. Mitä ei kuitenkaan sosiaalisen median kanavissa näkynyt, että äitini soitti minulle perjantaina, että mummani oli huonossa kunnossa. Mumma oli niin huonossa kunnossa, että oli tilannut itselleen ambulanssin ja vietti koko viikonlopun sairaalassa. Mumman terveyden tilasta sen enempää kertomatta tilanne on nyt ok ja on nyt jo päässyt takaisin kotiin. Tuo viikonlopun perjantaina osasin käsitellä asiaa vielä loogisesti, mutta tottakai huoli mummasta oli kova. Lauantaina puhuin mumman kanssa puhelimessa ja itkuhan siinä tuli, vaikka mumma vakuutteli olevansa kunnossa. Sunnuntaina puhuimme puhelimessa kolme kertaa ja itku tuli joka kerta. Mumma sanoi olevansa kunnossa, mutta pelko siitä, että menettää sen rakkaimman ja tärkeimmän oli läsnä. Sunnuntai meni itkiessä Mr. Bearin kainalossa ja järjestäessä kalenteria, että pääsen mahdollisimman pian mumman luokse viettämään hänen kanssaan aikaa.   

Viime viikonloppuna sairastuin flunssaan ja olen itse asiassa edelleenkin kipeä. Ei ole huvittanut edes avata pariin päivään blogia, vaikka ilmoituksia ihanista kommenteista on tullut. Pahoittelut, etten ole vastannut niihin. Tämä viikko ja viime viikonloppu on mennyt flunssassa. En edes muista milloin viimeksi olisin sairastanut näin inhottavaa flunssaa. Oon vaan nukkunut ja yrittänyt parantua.  Lisäksi olen ollut todella huolissani mummasta. Arki on tuntunut erityisen painavalta. Koulussa tehtävät ovat painaneet ja keskittyminen on ollut jossain ihan muualla. Eilen suututti, kun koe johon olin lukenut ja valmistautunut meni huonosti. 

En ole ollut oma muutenkaan oma itseni. Olen ollut herkkä, hauras ja osittain sisäänpäin kääntynyt. Kyyneleet ovat valuneet matkalla kouluun, koska olen vain miettinyt mummaa.  Sain myös hirveän itku kohtauksen, kun söin Fazerin kettu karkkeja. Miksi? No, koska ne ovat mumman lempikarkkeja. Kotona olen ollut omissa maailmoissani. En ole jaksanut tehdä oikein mitään. Tottakai tämä on osittain johtunut flunssastakin, mutta huoli on saanut minut entistä enemmän toimettomaksi.

Minulle mumman menettäminen on suurin pelkoni. Moni läheiseni tai ystäväni ei tunnu oikein käsittävän kuinka iso pelko se minulle on. Kuinka tärkeä mumma minulle on. Eikä tarvitsekaan. Minulle on vasta itsellekin tällä viikolla konkretisoitunut kuin suuri pelko se minulle on.  En minä tahallaan peru suunniteltuja menoja ja riennä Kurikkaan. Jos joku nyt vielä oikeasti luulee, että olen siellä rentoutumassa ja lomailemassa niin en ole. Olen siellä auttamassa mummaa. Oikeasti joka minuutti Kurikassa muistuttaa mua mun suuresta pelosta enemmän ja, kuinka lähellä se on. Mumma ei  kuitenkaan elä ikuisesti ja mä haluan auttaa sitä niin paljon, kuin vaan voin. Kyllä minäkin viettäisin mieluummin koulusta ja töistä olevia lomapäiviäni lähtemällä risteilylle ja istumalla kaiken maailman kissan ristiäisissä.  Voisin, vaikka tältä istumalta lähteä Ruotsiin, mutta, kun mä en voi. Nyt mun pitää keskittyä siihen mikä on itselleni tärkeää. Mumman auttaminen ja tämän vuoden loppu opintojen suorittaminen loppuun.

Suoraan sanottuna voin myöntää, että on se kova paikka mullekin, että yhtäkkiä itsevarma ja kovan luontoinen tyttönen on hauras ja epävarma. Peloissaan tulevasta.


Tänään olo oli aamulla vieläkin tosi flunssainen, mutta mieli oli astetta rauhallisempi. Varmasti jokainen on kokenut samanlaisia huonoja hetkiä, kuin minä tällä viikolla. Ne hetket eivät välttämättä johdu peloista, ne voivat olla pettymyksiä ihmissuhteissa, ero parisuhteesta, epätietoisuus tulevasta tai mikä vain mieltä painava asia. Silloin on ihan suotavaa ajatella vain itseään ja mikä on itselle parasta. Tehdä omia ratkaisuja, jotta itsellä on hyvä olla, jotta oman mielen saisi balanssiin. 

16 kommenttia

  1. Kirjoitat ihanan avoimesti tästä sulle rankasta aiheesta! Voimia ❤️

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus, vaikka ikävä lukea, että sinulla on ollut noin vaikeaa. Olet kaunis sisältä ja ulkoa. Asiat varmasti järjestyt ja vaikutat vahvalta nuorelta naiselta. Jaksamisia sinne. <3

    VastaaPoista
  3. Menettämisen pelko on kyllä kamalin kaikista. Ymmärrän sua tässä asiassa Siiri, oot ihanan avoin ja vahva nainen <3

    VastaaPoista
  4. Hyvä että autat mummoasi. Kaikki täältä lähtee aikanaan pois ja sille ei kukaan voi mitään. Itse uskon että elämässä on jonkunlainen kiertokulku ja elämä jatkuu kaikesta huolimatta jotenkin, tuleehan aina uudestaan myös kevät ja kesä synkän talven jälkeen nekään eivät lopu. Kaikki ei ehkä välttämättä ole täysin ohi, tai sen ajatteleminen voi ainakin helpottaa paljon. Eihän sitä tiedä jatkuuko elämä esim. jossakin toisessa muodossa jos syntyy vaikkapa uudeksi ihmiseksi, sellaista tietoa ei anneta. On paljon uskontoja joissa niin ajatellaan tapahtuvan ja totuutta ei kukaan tiedä, me voimme vain arvailla ja turvautua siihen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susanna kommentistasi ja mielenkiintoisista ajatuksistasi. <3

      Poista
  5. Todella koskettava teksti! <3 Menettämisen pelko on kauhein mitä tiedän, menin kyllä itse aika rikki kun oma isäni lähti puoltoista vuotta sitten. Elämäni kamalin kokemus oli seurata sitä kaikkea vierestä ja etenkin kun sen tiesi, ettei mitään oo tehtävissä. Katsoa päivästä toiseen ja odottaa, milloin kaikki loppuu.

    Mulle tuli todella paha mieli sinun puolesta, valitettavasti kaikki lähtee aikanaan mutta on se vaan fakta, että se tuntuu joskus ettei vielä olis aika. Oot aika vahva kun tämän tänne kirjoitit, mä en huonoina aikoina avannut mitään asioita blogiin, vaan pidin sen positiivisena koska itse tarvitsin sitä. Enkä muutenkaan halunnut lähteä jakamaan niitä asioita blogiin itseni enkä läheisieni puolesta. Silti ihailen teitä jotka näin teette ja kirjoitatte tällaisia postauksia <3 Näistä saa itsekin voimia ja ajatuksia. Oot vahva, halaus sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Otan osaa Kata isäsi menetyksestä. <3

      Mulle tästä oli osittain vaikea ja osittain helppo kirjoittaa. Jotenkin tämä blogi on mun henkireikä niin sai oksennettua omat ajatukset ja pelot tänne. Ja mua kanssa jotenkin ilostuttaa se, että pystyn puhumaan näistä asioista blogiin niin ehkä joku joka kokee omia vaikeita asiota voi samaistua minuun tai löytää lohtua siitä, että joku toinenkin käy läpi vaikeita asioita. :)

      Poista
  6. Pieni itkuhan tässä tuli tätä lukiessa. Bussissa vielä heh... mutta siis hyvä kirjoitus! Itsellä täysin sama pelko isän suhteen, en tosiaan tiedä mitä teen sitten joskus kun joudun hänestä luopumaan. Toivottavasti siihen kuitenkin on vielä lukuisia onnellisia vuosia.
    Harmi lukea että ystäväsi eivät ymmärrä huoltasi ja syvää rakkauttasi mummaasi kohtaan. Luulisi sen olevan ihan luonnollista jos oikeasti toisesta välittää :(

    VastaaPoista
  7. Voin kyllä samaistua, mulla on ehdottomasti isoin pelko se ajatus, milloin isovanhempien on aika lähteä, ja tuollaiset hetket kun se vielä on ehkä lähellä on todella rankkoja. Minusta on ihanaa miten olet osana mummosi elämää niin vahvasti<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Saara ja mä kiitän joka päivä, että oon saanu olla niin suurena osana mumman elämää ja se mun. <3

      Poista
  8. Käsitteenä kuolema ja after life saa myös minut pelkäämään. Se johtuu siitä, että oikeasti ne ajatukset on niin synkkiä. Menettäminen on pahinta, meillä on nyt onneksi ollut pari vuotta ilman hautajaisia. Mutta ajatus myös jo omasta kuolemasta käy välillä mielessä ja se ahdistaa. Menee aina useampi päivä miettien mitä sitten kun "sekin" kuolee on reaktioni ja elämäni laita. Ja koitan sulkea ajatukseni, mutta kun läheinen menehtyy, niin voi olla vaikeaa käsitellä sitä tämän vuoksi.. :c erilainen ajatus ja kokemus ehkä suhun verrattuna, kun olet jo käsitellyt asioita enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta samaistun suhun ja on sallittua peltä ja huolehtia lähimmäisten hyvinvoinnista :) kunhan paranet ensin itsekin!

      Poista
    2. Ymmärrän mitä haet takaa. Mä ehkä näen jopa ajattelevani samalla tavalla, mutta vain ehkä viileämmin. Oon käynyt kanssa keskusteluja itseni kanssa "mitä jos sekin kuolee", mutta ne ovat herättäneet ehkä minussa eri tunteita.

      Kiitos kommentistasi. Jotenkin ihana lukea kaikkia näitä kommentteja ja saa omaa mieltä vähän pois surusta. <3

      Poista

Latest Instagrams

© SIIRI KIVIHARJU. Design by FCD.
RewriteCond %{HTTP_HOST} ^www\.example\.com$ RewriteRule ^/?$ "http\:\/\/example\.com\/" [R=301,L]